Askold

Keihäänheitto on aina ollut, lapsuudesta asti, ykköslajini. Maaseudulla lapsuuden viettäneenä oli tilaa heitellä, milloin mitäkin. Jos nimi voi olla enne, minulla se todellakin sitä on ollut. Askold tarkoittaa keihästaistelijaa ja voidaan jakaa elementteihin ”saarnipuusta valmistettu keihäs” ja ”hallitsija”. Saarnia ei lapsuuden pihalla kasvanut, mutta kaksitoistavuotiaana rakensin itselleni leppäkeihään. Äidin pyykkinarusta lainasin pätkän narukierteeksi ja peltisestä Viri-kaakaopurkista muotoilin metallikärjen.

Naapurin Väinö, aktiivinen urheilumies, bongasi heittoni ja vei minut kolmetoistavuotiaana Mäntsälän mestaruuskisoihin. Heitin naisten keihästä yli kolmekymmentä metriä itsekehittämälläni tyylillä ja seuran taholta jonkinmoinen potentiaali ilmeisesti todettiin. Sain jo samana kesänä heitto-opastusta mäntsäläläiseltä heittäjältä, Kipinoisen Pentiltä. Minulle hankittiin ihan oikeat siniset Karhu-keihäänheittopiikkarit ja oranssi harjoittelukeihäs.

Pentistä tuli valmentajani ja seuraava vuosi olikin sitten urani hienointa aikaa. Kilpailin lähes viikoittain ja heitot olivat 50 metrin molemmin puolin. Tuona kesänä oli kaksi mieltä sykähdyttänyttä keihäskisaa. Ensimmäinen oli pienessä Vakkolan kylässä, nimikkokunnassani Askolassa itäisellä Uudellamaalla. Pieni maaseutukenttä, hiilimurskapäällysteet hiukan huonossa kunnossa. Kun maaseutukylässä jotain tapahtuu, silloin tullaan paikalle, vaikka kyseessä oli nuorisokisat. Katsomossa oli runsaasti yleisöä. Muut heittäjät heittelivät 20-30 metrin heittoja. Kun vuoroni tuli, huusin mittamiehille, että menkää pidemmälle. No, he menivät kymmenisen metriä, huusin, että menkää vielä vaan. Eivät menneet ja taisi kirjuri naureskellen sanoakin, että on pojalla kovat luulot. Otin vauhdin ja heitin noin 51 metriä. Sielläpähän mittamiehet juoksivat mittanauhan kanssa. Yleisökin kohahti ja seuraaville kierroksille kerääntyi yleisöä ja muiden lajien kilpailijoita heittoradan varrelle. Oli aikamoinen fiilis ottaa vauhtia ja heittää yleisökujan keskellä.

Toinen merkittävä kisa oli Ikäkausimestaruuskisat Helsingin Olympiastadionilla. Oli maalaispojalle haasteellinen ympäristö, kun ei ollut mitään kokemusta niin isoista kilpailupaikoista ja valmistautumisista. Onneksi piirin taholta ohjattiin joku kokeneempi urheilija ohjaamaan minua oikeisiin paikkoihin. Lämmin elokuinen sade yltyi, mutta se oli ehkä minun etu. Pystyin parantamaan ennätystäni yli seitsemällä metrillä ja voitin Suomen mestaruuden tuloksella 59.64. Se oli usean vuoden ajan myös 14-vuotiaiden poikien Suomen ennätys.

Teini-ikä oli aktiivista kilpaurheiluaikaa, joka päättyi vähän ennen armeijaa olkapäävammaan. Sitä ennen olin seitsemäntoistavuotiaana heittänyt miesten keihäällä ennätykseni 69.86. Tuolla tuloksella olin Suomen tilastoissa omassa ikäluokassani toisena Härkösen Arton jälkeen. Arto heitti jo tuolloin jonkin verran yli seitsemänkymmentä metriä.

Muutaman kymmenen urheiluvapaan vuoden jälkeen olen jälleen heittopaikalla. Siitä tässä on kyse: Intohimosta keihäänheittoon, kilpailemiseen, voittamiseen.

Kuva: Jarmo Vuorinen, Uusimaa